Sandaali, köysi, vesipullo, viskipullo, tupakantumppi, muovilapio, muovipussi, leipäpussi, ämpäri, metallitölkki, nuuskarasia, rahkapurkki. Löytöjä pienen syrjäisen hiekkapoukaman rannalta tyynenä kesäpäivänä tervaleppäluhdan suojista. Löytöjä Itämeren rannalta Helsingin edustan rannoilta. Löytöjä Itämereen purona virtaavan pienen joen varrelta.
Morsiuskampa, tykki, kengät, puulusikka, kahvikannu, kirjankansi, nuuskarasia, samppanjapullo, saappaat. Löytöjä pinnan alta ja hylkyjen sopukoista. Merellisiä muinaisjäännöksiä, merkkejä eletystä elämästä, kurkistuksia menneeseen maailmaan, arkeen ja sivistykseen. Pinnanalaisia aarteita ja lain suojaamia jäännöksiä. Arkeologista, kaunista, tärkeää meille, mutta Itämeren näkökulmasta ylimääräistä, samoin kuin paheksumamme merimuovi.
Palaan muistoissani Suomenlinnan lautalle, jossa parikymmentä vuotta sitten neuvoin tuntematonta, vierelläni merta katsovaa koululaista olemaan heittämättä jäätelötötteröä mereen. Ote kuitenkin kirposi nuoren kädestä ja jäätelön hajoamisprosessi alkoi meren aalloilla silmiemme alla. Selitys sen heittämiselle oli roskisten puuttuminen lautalta. Neuvoin siinäkin nuorta ihmistä: roskikset ovat selän takana. Matkatoverinani ollut kummityttö häpesi kummitätiään ja itse jouduin hetkeksi hämmennyksen valtaan puolustaessani tuolloin ohikiitävän hetken joltain abstraktilta vaikuttavaa: yhtenäistä sinistä meren peittoa, jonka päällä liikumme ja josta vedämme ylös saalista. Näkymätöntä maailmaa, jonka tunnistamme kokemuksina yleisimmin aaltoina, liplatuksena, viilentävänä aineena ihollamme, veneen kyljen kaverina, käden hipaisuna veden kalvolla. Mitä väliä yhdellä jäätelötötteröllä? Kyse ei ollut niinkään biologisesti hajoavasta elintarvikkeesta, vaan tavasta ja eleestä, jolla jäätelö irtosi käden otteesta. Ei mitään väliä.
Mietin veden tajua. Ihmisen arkiympäristössä ohikiitävän merimaiseman ja näkymättömän pinnanalaisen ymmärtämistä, veden äärelle pysähtymistä. Samanaikaisten erilaisten elämäntodellisuuksien ja luonnon ekosysteemien ymmärtämistä rinnakkaisina, yhtä arvokkaina elämän muotoina. Veden pinnanalaisen ja ylirajaisen maailman ymmärtämistä, vaikka tämän maailman äänet, eliöt ja ekosysteemit eivät tunge tajuntaamme jatkuvina kuvavirtoina, postauksina ja tägeinä. Miten voimme ymmärtää samanaikaisia erilaisia elämäntodellisuuksia ja ekosysteemejä, jotka eivät ole silmiemme ja tekojemme välittömässä havaintokentässä?
Nykyhetken ja menneen maailman arjen elämän jäänteet ovat omassa hetkessään arvokkaita artefakteja, kunnes niistä tulee roskaa? Tai meriarkeologin silmin, löytöjä, tietopankkeja ja lain suojaamia muinaisjäännöksiä. Johtolankoja menneisyyden ihmisten elämään, merireitteihin, navigointivirheisiin, kauppatavaraan, henkilöiden valintoihin, yksilöiden elämäntarinoihin. Itämeren roska avautuukin ikkunaksi menneen ja nykyhetken välille. Arjen valintoihin silloin ja nyt. Tekemisiin ja tekemättä jättämisiin silloin ja nyt. Kohdatessasi merimuovia, sen äärelle voi pysähtyä. Muoviin voi suhtautua arkeologisella uteliaisuudella, mitä se kertoo menneestä? Roskan voi muuttaa rikkaudeksi muuttamalla sen tarinoiksi ja keräämällä sen talteen. Oikeassa paikassa se on osa hyödyllistä materiavirtaa, eikä kuormita ympäristöä.
Kun Viaporin Tuoppi kutsuu jälleen elokuun toivottavasti sopivan tuulisena päivänä purjehtijat tuttuun merimaisemaan, meren aalloille ja veden pinnalle, me toivomme ajatusten ja katseen kääntyvän myös kaiken pinnanpäällisen runsauden ja kauneuden lisäksi siihen, mitä on purjehtijoiden alla. Jotta taju ympärillämme olevasta elämästä ulottuisi veden pinnan alle ja kunnioittaisimme sen olemisen muotoja tekemiemme arjen valintojen ja päätösten kautta. Ei veneen mitan, airon mitan tai vavan mitan päässä. Vaan tässä ja nyt käsillämme olevana tietoisena valintana, veden tajuna.
Meren ja merellisen kulttuurin ylisukupolvinen perintö on konkreettisesti käsissämme. Purjeita reivatessamme, airoihin tarttuessamme, reittejä tutkiessamme olemme meitä ennen eläneiden sukupolvien jäljillä. Siirrämme tietoisesti ja tiedostamatta merellistä perintöä eteenpäin olemassa oleville ja tuleville sukupolville. Meren perintö ja hiljainen tieto kulkevat eteenpäin yhdessä opituissa ja jaetuissa hetkissä, joissa sanatonta viestiä välittää kaiken läpäisevä meren tuntu. Merellä on kovin paljon väliä.
Kirjoittajat:
Elina Tuomarila
Kulttuurituottaja
John Nurmisen Säätiö
Minna Koivikko
FT, meriarkeologi ja Suomenlinnan Pursiseuran purjehtiva jäsen
Museovirasto
Viaporin Tuopille avattu puhdasmeri.fi-sivuston tiimi on auki kaikille venekunnille, jotka osallistuvat kisaan. Venekunnat voivat ilmoittautuessaan pelastaa palan Itämerta ja sen kulttuuriperintöä. Lisäksi Suomenlinnan Pursiseura lahjoittaa jokaisen osallistujan puolesta viisi euroa puhtaan Itämeren hyväksi tehtävään toimintaan.
Pelasta pala Itämerta, tee lahjoitus täällä.
